Venäläisten verkkolehtien pääkirjoitukset ovat lauantaina käsitelleet lähes poikkeuksetta samaa teemaa: länsijohtajien ja Putinin Moskovan-tapaamista, neuvottelujen tuloksia ja Ukrainan rauhanmahdollisuuksia. Riippumattoman verkkolehti Slonin toimittaja Aleksandr Baunov pohti artikkelissaan sodan taustoja ja ratkaisumahdollisuuksia. Alla lyhentämätön teksti.
He keskustelivat viisi tuntia, tulivat neuvotteluhuoneesta ulos sanomatta sanaakaan, mutta lupasivat jatkaa keskusteluja sunnuntaina. Paljon huonompi tilanne olisi ollut, jos he olisivat tulleet ulos sanomatta sanaakaan ja lupaamatta jatkoa. Morsius- tai vierasvuoteita ei Moskovaan pedattu – vieraat palasivat omiin koteihinsa pohtimaan asioita.
Neuvottelut ovat joko suurikaliiperisten ässäkorttien vetämistä hihasta tai sitten ne ovat aivoriihiä. Eilinen tapaaminen vaikutti jälkimmäiseltä. Se, minkälaisia ässiä kenenkin hihassa on, on selvää jo muutenkin - ilman viisituntisia neuvotteluja ja niiden jatkamista. Eri asia on keksiä keino, miten miekat onnistutaan takomaan auroiksi.
Tapaaminen toteutui kokoonpanossa, jota Putin rakastaa eniten ja jota hän pitää ainoana varteenotettavana: eurooppalaisten kanssa ilman amerikkalaisia, ilman ulkopuolisia ja ilman korulauseita - vain johtajien kesken silmäkkäin. Vain tämä tuntuu olevan se tapa, jolla jotain on ylipäätään mahdollista saavuttaa: maailmaa ohjailevien vakavamielisten ja -ilmeisten johtajien kyyninen keskinäinen keskustelu. Kremlin johtajia raivostuttaa, jos tapaamisissa viljellään korulauseita: heidän silmissään se näyttäytyy maireana yrityksenä hämätä ja huijata.
Pelin henki
Vielä pari viikkoa sitten näytti siltä, että Putin ei vielä pitkään voi tavata oman kaliiperinsa länsijohtajia. Kukaan ei lentäisi hänen luokseen eikä tarjoaisi vesilasillista, eikä hän itsekään voisi lähteä minnekään keskustelemaan pienessä porukassa. Ainoana vaihtoehtona tavata muita oli G20-kokouksen -tyyppinen suuri tilaisuus, jossa kaikki muut osallistujat hiljensivät puhettaan aina hänen kävellessään ohitse. Viime aikoina kutsuja ei ole tipahdellut edes sen kaltaisiin tilaisuuksiin, esimerkiksi Auschwitzin vapauttamisen muistojuhlaan, eikä Putin itsekään ole niihin erityisemmin rynninyt. Tämän myötä Itä-Euroopassa nostettiin pystyyn vanhoja muureja ja venäläisistä saattoi taas sanoa sen mitä länsieurooppalaiset hyvät tavat estivät tähän mennessä sanomasta: että Auschwitzin vapauttivatkin oikeasti ukrainalaiset ja että Voiton päivän juhlallisuuksiin Moskovaan on turha kenenkään mennä, paitsi ehkä Ribbentorpin.
Ja yhtäkkiä karhun pesään mentiinkin kaksipiippuisella haulikolla. Odottamatonta tapaamista edelsi paluu sotaan, jonka mittakaava on tuttu rakastamillemme vanhan kristillisen Euroopan edustajille: osapuolet moukaroivat kaupunkeja kaikella mikä ampuu, kaikella mikä lentää ja pidättäytyvät ainoastaan strategisten pommittajien mattopommituksista. Sekin johtuu ainoastaan siitä, että kyseinen ase on vain toisen osapuolen käytössä, eikä sen käyttöä voi enää kuitata molempien osapuolten venäläis-ukrainalaiseksi klassikoksi muodostuneella: ”He ampuivat itseään” -selityksellä.
Mitä vakavammaksi sota muuttuu, sitä kauemmaksi se siirtyy eurooppalaisesta tarkkailijasta, sillä Euroopassahan ei nykyään tällaista tapahdu ja siellä missä tapahtuu, se ei ole Eurooppaa. Tästä huolimatta eurooppalaisten maiden johtajat tuntevat jonkinlaista moraalista vastuuta niin kesäisestä, kuin myös nykyisestä, Maidanin tapahtumien vuosipäiviin ajoittuvasta talvisesta sotakampanjasta. Tasan vuosi sitten ukrainalaisille lupailtiin hunajaa virtaavia jokia, mutta nyt ei olekaan virrannut hunaja, vaan jokin aivan muu. Eurooppalaiset, jotka ovat näissä asioissa herkkiä, näkevät muistikuvissaan myös omat veriset esi-isänsä. Ruhria ei enää pommiteta, linnut ja lentokoneet lentelevät Reinin yli vapaasti, mutta ainahan näin ei suinkaan ole ollut.
Risteävät tiet
Yhtenäisen Euroopan odottamaton matka Moskovaan heti sen jälkeen kun se oli yhtä odottamattomasti vieraillut Kiovassa osoittaa, että olemassa olevan rauhansuunnitelman taakse piti ensin ylipuhua Poroshenko. On ymmärrettävää, miksi ensin juuri hänet. Mikäli rauha julistettaisiin nyt, huolestunut ja nykyjohdostaan epävarma Ukrainan kansa tulkitsisi sen tappioksi. Se käsitettäisiin risteykseksi, josta toiseen suuntaan kääntyessä menettää hevosensa ja toiseen suuntaan kääntyessä myöntyy Putinille. Kunnia, kuten tiedämme, on elämääkin tärkeämpää. Ja jos rauha julistettaisiin nyt, tarkoittaisi se Krimin, luonnonvaroistaan rikkaan Donbassin ja sen miljooonapääkaupungin Donetskin menettämistä.
Samalla kuitenkin yhä useampi ukrainalainen ja eurooppalainen alkaa nähdä, että sota kiihtyy aina sen jälkeen, kun suunnaksi risteyksessä valitaan se, jossa ei alistuta Putinille, vaan säilytetään ylpeys.
Putinille alistuminen olisi konfliktin alkuvaiheessa ja myöhemmin tarkoittanut Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimuksen lykkäämistä joksikin aikaa, vallan jakamista Janukovytshin kanssa ainakin syksyyn saakka, venäjän kielen aseman turvaamista, neutraliteetin säilyttämistä, pidättäytymästä kunnallisten aluehallintojen ja Slavjanskin kaupungin valtaamista poliisin ja armeijan voimin ja lopulta olla taistelematta loppuun saakka jokaisesta kaupungista, kylästä tai lentokentästä. Risteys risteykseltä kulkiessa sinne minne kansallinen ylpeys osoittaa johti ajautumiseen yhä syvemmälle sotaan, jota nyt kutsutaan jo ”Isänmaalliseksi”.
Rauha ilman voittoa on alentavaa. Eurooppalaisen korkean tason diplomatian tehtävänä on nyt saavuttaa se, että Ukraina ei valitsisi tässä nykyisessä risteyksessä sotaa syventävää tietä, vaan vaihtoehdon, jossa Putinille tehtävät myönnytykset on minimoitu. Se edellyttäisi sitä, että osapuolten nälkä ei kasvaisi syödessä, että valintaero ylpeyden ja menetysten välille tehdään mahdollisimman kapeaksi ja että ukrainalaiset ymmärtäisivät näiden valintojen erot. Itä-Ukrainan ihmisille on puolestaan tehtävä selväksi, että heidän keinonsa käskyttää hevosta päättyy tasan siihen, mistä hevonen alkaa. Ja mikä tärkeintä: Venäjän presidentille on tehtävä täydellisen selväksi se, että hän ei voi edetä enää yhtään kauemmaksi ja että selityksiä tyyliin: ”siellä ammuttiin, koska meitä loukattiin”, ei enää hyväksytä. On tehtävä selväksi myös se, että etenemisen jatkuminen johtaa taloudelliseen ja henkilökohtaiseen katastrofiin. Se on hankala tehtävä, sillä Putin syvällä sisimmässään uskoo, että hän itse ja hänen maansa ja kansansa ovat ruumiiltaan ja hengeltään vahvempia kuin heikommat eurooppalaiset, jotka eivät kuitenkaan tule tekemään mitään. Hänelle se tarkoittaa sitä, että pysähtyminen on vain hänen omasta tahdostaan kiinni ja että rauha alkaa vasta siitä, mihin hän pysähtyy.
Pyhä sota
Georgian sodan viidentenä päivänä Sarkozy onnistui tässä tehtävässä, mutta silloin se oli helpompaa: osapuolten voimasuhteet olivat liian epätasapainoiset ja Venäjällä oli muodollinen syy lähettää Georgiaan avoimesti ihan oikea armeijansa, joka sentään otti vastaan käskyjä omilta johtajiltaan, eikä Venäjän televisiolta kuten Itä-Ukrainan separatistit. Georgian tapauksessa homma päättyi siihen, että kaikki jo aiemmin menetetty menetettiin epävirallisesti nyt myös lopullisesti. Georgian tapauksessa myös rajat olivat jo olemassa ennen konfliktia. Nykyisessä tilanteessa rajoja ei ole, ja sotaa ei enää pitkään aikaan ole laskettu päivissä eikä kuolonuhreja kymmenissä, tai edes sadoissa hengissä.
Se, että sotivat osapuolet ovat samasta kulttuurista, näkyy hyvin siinä, miten nopeasti ja innokkaasti he alkoivat hyödyntää edellisen suursodan mielikuvia. Osapuolet ajattelevat sotivansa taas sitä ”aamuneljältä salakavalasti maahan hyökännyttä, koko sivistyneen ihmiskunnan yhteistä vihollista vastaan”. Tällaista sotaa ei voida tietenkään kutsua muutoin kuin ”Isänmaalliseksi” ja vastassa ovat tietysti ”fasistit”, jollaisiksi vastustajaa kutsutaan molemmin puolin rintamaa. ”Isänmaallinen” sota ei olisi ”Isänmaallinen”, ellei käytössä olisi Katjushoita, panssaritaisteluja ja palaneiden tupien pystyyn jääneiden savupiippujen suojista ampuvia partisaaneja. ”Vihollinen poltti rakkaan kotituvan, mutta niinhän kävi edellisessäkin sodassa!”. Viiden tuhannen ihmiselämän menetys, joka on jo neljäsosa viisi vuotta kestäneen Serbian ja Kroatian sodan uhrimäärästä, ei tunnu suurelta verrattuna edelliseen sotaan, jolloin uhrit laskettiin miljoonissa.
Merkelin ja Hollanden pikainen Moskovan-matka kielii kuitenkin siitä, että eurooppalaisille sota ei ole lännen ja fasismin vastakkainen taistelu, jollaiseksi se internetin virtuaalipoteroissa kuvataan, vaan häpeällinen, kiusallinen ja vaarallinen paikallinen konflikti, joka on pysäytettävä kun se vielä on mahdollista. Todellisessa Isänmaallisessa sodassahan vihollinen tuhotaan, eikä sen pääkaupunkiin lennellä neuvotteluihin.
Rauha olisi saatava aikaiseksi myös mielellään ennen sitä kun Yhdysvaltain kongressi käskee Obaman tai jonkun muun lähettämään aseita ja koulutettuja asiantuntijoitaan Ukrainaan. Eli ennen sitä, kun Yhdysvalloista tulee taas yksi Rambo toteamaan lakoniseen sävyyn: ”Tämä on nyt minun sotani”. Rauhan aikaansaanti on tärkeää sitä suuremmalla syyllä myös siksi, että Donetskin rintaman länsipuolella on paljon niitä, jotka kärsimättöminä odottavat tämän Rambon saapumista ja vastustavat siksi rauhan solmimista. ”Ajoivathan pakotteet ja Rambo Neuvostoliiton ulos Afganistanistakin”, he muistelevat ottamatta kuitenkaan huomioon sitä, että Kremlin isäntänä ei ole enää Gorbatshov, eikä kenelläkään ole mitään tietoa siitä, milloin sinne vastaavanlainen johtaja palaa.
Kerry matkusti Kiovaan samanaikaisesti Hollanden ja Merkelin kanssa, muttei jatkanut matkaansa Moskovaan. Itseoppineet kommentaattorit saattavat tulkita tilanteen niin, että Amerikka ja Eurooppa olisivat eri linjoilla. Asioista paremmin perillä olevat kuitenkin tietävät, että Yhdysvalloilla ja Euroopalla on yhteinen linja ja ehdotus rauhansuunnitelmasta, mutta Kerry ei halua olla se, joka toimittaa suunnitelman Moskovaan. Tämä johtuu siitä, ettei venäläisessä osapuolessa haluta herättää epäluuloa siitä, että rauhanehdot olisivat taas ”valtamerentakaisen vaikuttajan” käsialaa. Siinä tapauksessahan Kreml ei taipuisi ja mistään rauhasta olisi turha edes haaveilla. Samalla tämä tarkoittaa myös sitä, että amerikkalaiset näkevät tilanteen synkempänä kuin eurooppalaiset, mutta päästivät heidät kuitenkin Moskovaan ”onneaan kokeilemaan”.
Tie sydämeen vie vatsan kautta
Ajankohta ”onnen kokeilemiselle” onkin nyt sopiva. Mikäli tilannetta seuraa pelkästään sosiaalisesta mediasta, voisi luulla, että ukrainalaisten taistelutahto on nyt korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Mutta jos tarkastellaan uutisia, ei voi välttyä tekemästä tyystin toisenlaisia johtopäätelmiä. Ukrainan presidentti julisti liikekannallepanon, jonka jälkeen puolustusministeriö joutui hätäisesti tekemään kutsuntaikäisten miesten vapaata liikkumista rajoittavan lain. Ukrainan ulkoministeriö poisti Venäjän kansalaisilta mahdollisuuden matkustaa Ukrainaan ilman ulkomaanpassia toivoen että Moskova tekisi vastavuoroisesti samoin. Toisin kuin monesti aiemmin, Venäjä ei tehnytkään vastaavaa päätöstä. Se oli kuin vastaus: ”Tervetuloa meille liikekannallepanoa pakoon, Ukrainan poika”. Ironista, että kutsuun vastasi mm. Kiovassa asuvan, ukrainalaisten taisteluhenkeä nostattavien ”Meistä ei koskaan voi tulla veljiä” -runosarjan kirjoittajan poikaystävä.
Ukrainan parlamentti on kieltänyt venäläisten televisiolähetysten lisäksi myös venäläiset elokuvat. Venäjällä valtaisia kansallisia tunnekuohuja aiheuttaneen Leviathan –elokuvan näyttäminen siis lopulta kiellettiin, muttei alkuunkaan siellä, missä kaikki sen olettivat kiellettävän. Sitten hyväksyttiin laki, joka antaa alemman tason upseeristolle mahdollisuuden toteuttaa ruumiillisia rangaistuksia - aina rintamakarkureiden ampumiseen saakka. Alemman tason upseerit ovat samanlaisia niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin, joten voimme vain kuvitella, mitä tästä voi pahimmillaan seurata.
Jos katsoo Venäjän television tai sosiaalisen median poteroiden ja sodanjohtopaikkojen uutisointia, voisi luulla, että taistelutahto venäläisten keskuudessa on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Todellisuudessa, esimerkiksi keittiö- tai jonokeskusteluista päätellen, rauhalle olisi kannatusta. Venäläinen vietti uuden vuoden juhlat huomattavasti totuttua vaatimattomammin paikoissa, missä ei olisi halunnut, eikä voinut antaa läheisille ja sukulaisilleen haluamiaan lahjoja. Kansalaiset eivät myöskään riemastu nähdessään tuttujen matkapuhelinmallien hintojen kipuavan jo yli kuukausipalkan tason.
Jos katsoo eurooppalaisten poliitikkojen taipumattomia ja vahvauskoisia puheita erilaisten neuvostojen kokouksissa, Euroopan kansan taistelutahto, sen halu pidätellä Venäjää oman hyvinvoinnin kustannuksella ja pyrkimys tuoda Ukraina osaksi Eurooppaa, vaikuttaa vahvemmalta kuin koskaan. Samalla kuitenkin Kreikassa, Espanjassa ja Ranskassa valtaan pyrkii voimia, jotka ovat juuri päinvastaista mieltä. Tavalliset pariisilaiset eivät ole niinkään huolissaan Venäjän elintarviketuonnin vastapakotteista, joiden voima on jo kauan sitten mädäntynyt olemattomiin, vaan enemmänkin venäläisten ja ukrainalaisten maksukyvyn katoamisesta.
Ukrainalla ei ennen sotaakaan ollut kovin suuria mahdollisuuksia muuttua aiemmin julistamakseen länsieurooppalaiseksi versioksi Venäjästä. Sodan jatkuminen ei tee tästä tavoitteesta yhtään helpompaa.
Yhtenäisyys tai jako
Kriisi luo yhteisymmärrystä ja tilanne olisi käytettävä nyt hyväkseen. Mutta mitä pitäisi ehdottaa?
Muutama päivä sitten sanomalehti Financial Times kertoi, kuinka Merkel oli järkyttynyt Putinin ehdottamasta ”Tshetshenian malliin” rauhasta. ”Ehdotamme Tshetshenian mallia, kuten te ehdotitte meille sitä silloin, kun me taistelimme reuna-alueillamme omia separatistejamme vastaan”, Putinin voi arvella esittäneen.
Tshetshenia jäi osaksi Venäjää, mutta jätimme sille mahdollisuuden elää omien tapojensa mukaan. Nyt maksamme heidän kulunsa, rakennamme heille pilvenpiirtäjä ja moskeijoita ja ostamme sillä rahalla itsellemme rauhalliset yöunet. Tshetshenialaiset liikemiehet ovat hyvin nyt vaikutusvaltaisia niin Moskovassa kuin muillakin alueilla ja Ramzan Kadyrov pitää oikeutenaan ottaa kantaa kansalliseen ulkopolitiikkaan ja jopa koko maata koskeviin eettisiin kysymyksiin.
”Tehkää siis samoin Donbassin kanssa, Putin ehdotti. Laittakaa johtoon joku entisistä sotapäälliköistä ja Ukraina maksakoon hänen kauttaan Donbassin palkat, eläkkeet ja jälleenrakennuksen”. Jos rahat eivät riitä, niin länsi auttakoon. Donbassille jääköön oikeus käyttää ääntään koko Ukrainaa koskevissa asioissa, taistella fasisteja ja Natoa vastaan ”Venäläisen maailman” ja ”oman tien” puolesta. Tällaiseen ratkaisuunhan Putin oli käytännössä valmis aivan alusta saakka ennen kuin veri alkoi virrata. Tähän Ukraina ei kuitenkaan tule suostumaan.
On huhuttu, että eurooppalaiset olisivat tuoneet Moskovaan ”Transnistrian mallin”. Se tarkoittaisi, että muodollisesti, kartalla ja kaikissa dokumenteissa Ukraina olisi yhtenäinen valtio, mutta käytännössä Donbass olisi itsenäinen ja ”omaa tietään” kulkeva alue, tosin ilman Kiovan rahaa ja äänioikeuttaan sisäpolitiikassa. ”Eläköön omillaan tai muiden kustannuksella, kunhan eivät tule eurooppalaisten kukkaroille. Onhan Transnistria pärjännyt mitenkuten jo yli 20 vuotta”.
Transnistrian malli olisi Tshetshenian malliin verrattuna diplomaattinen voitto Ukrainalle, sillä siihen ei sisältyisi sitä, mitä Putin halusi Donbassille ja muulle Novorossialle: Ukrainan sisälle muodostettavaa ja sisäpoliittista vaikutusvaltaansa käyttävää toimijaa, jonka kanssa pitäisi neuvotella kaikista tärkeimmistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi Nato- ja EU-jäsenyyksistä. Kaikkiin muihin ”transdnistrialaisen donbassin” malliin nyansseihin Ukraina tuskin kuitenkaan suostuu, sillä sehän tarkoittaisi taistelukentän jättämistä viholliselle ja Putinille nöyrtymistä. ”Ehkä kuitenkin kannattaisi taas kääntyä sinne, missä hevoset laukkaavat ja tuvat soihtuina palavat?”.
Rauhanturvajoukot
On joitain keinoja ylipuhua osapuolia rauhaan. Rauhansuunnitelmasta pitäisi kertoa siten, että sillä pyritään estämään pahin mahdollinen. Ukrainan nykyinen johto ei tästä kuitenkaan välttämättä pitäisi, sillä se tarkoittaisi sitä, että se on epäonnistunut.
Tai sitten rauhansuunnitelma pitäisi myydä ”tulevaisuuteen siirrettynä voittona”. Onhan olemassa lukuisia esimerkkejä väliaikaisen voiton saavuttaneista separatistialueista, jotka myöhemmin - sen jälkeen kun emovaltio on taas vahvistunut - on työnnetty onnistuneesti mereen.
Mutta tässä tapauksessa kuvioon ilmestyy taas muistikuva Georgiasta, joka yritti juuri tätä samaa vuonna 2008: se keräsi voimansa ja iski, mutta suunnitelman sotkivat separatistialueilla oleskelleet venäläiset rauhanturvaajat.
Ajatus rauhanturvajoukoista ei ukrainalaisten näkökulmasta ole välttämättä lainkaan hassumpi. Sen voisi tulkita voitoksi, varsinkin jos rauhanturvaajien joukoissa olisi länsimaalaisia sotilaita - ja kuinkas nyt ilman niitä! Siinähän ne olisivat: kauan odotetut EU:n ja Naton joukot Ukrainan maaperällä. Mutta jos rauhanturvajoukoissa olisi pelkästään länsimaiden sotilaita, niin donetskilais-luganskilainen osapuoli vaatisi sinne myös venäläisiä. Niitä ei taas halua Ukraina, joka muistaa venäläisten rauhanturvaajien läsnäolon Georgiassa ja Venäjän niillä perusteleman syyn interventiolleen. ”Ei kiitos!”. Poroshenko ehtikin jo muistuttaa tästä heti sen jälkeen, kun Merkel ja Hollande lähtivät kohti Moskovaa. ”Ei sitten mitään venäläisiä rauhanturvajoukkoja”, evästi Poroshenko, jonka mukaan Ukrainassa on tosin jo nyt kokonaisia Venäjän armeijakuntia.
Se, että Kremlissä istuttiin ja keskusteltiin kokonaiset viisi tuntia, on toki myönteinen merkki. Se tarkoittaa ainakin sitä, että oli jotain mistä keskustella. Geneven ja Minskin jälkeen homma ei onnistunut, mutta nyt ollaan ehkä vakavammalla pohjalla. Ja lopulta: tuskin Putinkaan haluaa viettää toukokuussa Suuren Isänmaallisen sodan päättymisen 70-vuotistilaisuuksia kaksistaan Kim Jong-unin kanssa.
Alkuperäinen teksti: Slon.ru