Angela Merkelin ja François Hollanden yllätysvisiittiä Moskovaan seurattiin perjantaina tarkasti Venäjällä ja lännessä. Viisituntiset neuvottelut olivat presidentti Putinin lehdistösihteeri Dmitri Peskovin mukaan ”rakentavat”, mutta Moskovassa käytyjen keskustelujen sisältöä tai mahdollista rauhansuunnitelmaa raotetaan vasta sen jälkeen, kun se on käynyt Ukrainan ja Yhdysvaltain johdon arvioitavana. Venäläinen verkkolehti Gazeta.ru käsitteli tapaamista lauantai-aamun pääkirjoituksessaan, josta alla lyhentämätön versio.
Putinin lehdistösihteeri Dmitri Peskovin kommentti siitä, että Putinin, Merkelin ja Hollanden väliset perjantaiset neuvottelut olivat ”rakentavia”, luo toivoa. Valitettavasti se ei kuitenkaan lisää konkreettista ymmärrystä siitä, minkälaiseen kompromissiin kolmen valtion johtajat neuvotteluissaan pääsivät. Tähän kysymykseen saataneen vastaus sunnuntaina, kun neuvotteluihin astuu mukaan Ukrainan presidentti Petro Poroshenko.
Saksan ja Ranskan johtajien saapuminen Moskovaan oli selvä merkki siitä, että Ukrainan kriisi on tullut ratkaisevaan käännekohtaan. Osapuolet, jotka tähän mennessä ovat osallistuneet konfliktiin epäsuorasti, antoivat ymmärtää, että ovat valmiit riisumaan naamionsa ja taistelemaan tavoitteistaan avoimesti hyödyntäen käytännössä lähes kaikkia käytössään olevia keinoja. Eurooppa on nyt ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kohdannut uhan valtioiden välisestä suurkonfliktista.
Tärkein osoitus tilanteen vakavuudesta on kahden EU:n johtovaltion päämiehen spontaani vierailu. Vierailun aattona, Yhdysvaltain ulkoministeri Johnn Kerryn vieraillessa suunnitellulla matkallaan Kiovassa, tuli yllätystieto siitä, että sinne ovat tulossa myös Saksan ja Ranskan johtajat. Sen lisäksi valtionjohtajat päättivät matkustaa Kiovasta suoraan Moskovaan.
Käyttöön on tullut välittäjädiplomatia, jossa vihamielisten leirien edustajat tapaavat toisiaan ja yrittävät löytää jonkinlaisen kompromissin. Todennäköisimmin tämä on ollut seuraus eräistä merkittävistä tekijöistä.
Mitä nämä tekijät ovat voineet olla?
Mahdollisesti kyse on siitä, että Venäjän tukemat separatistit ja Yhdysvaltain ja EU:n tukema Kiova ovat korottaneet jyrkästi panoksiaan kiistassaan Ukrainan tulevaisuudesta. Separatistit aloittivat hyökkäyksen, jonka seurauksena arviolta noin 30-40 % Ukrainan taistelukykyisistä joukoista raskaine aseistuksineen voi päätyä mottiin Debaltsevon alueella. Lisäksi on olemassa lukuisia vihjeitä siitä, että Debaltsevon motittaminen ei edes olisi separatistien hyökkäyksen lopullinen päämäärä. Donbassin alueen johtajan Zaharenkon ilmoitus 100 000 henkilön mobilisaatiosta helmikuun loppuun mennessä on monissa piireissä ymmärretty vihjeenä lukuisten ”lomalaisten” osallistumisesta sotakampanjaan.
Sata tuhatta on noin kaksinkertainen määrä sotilaita verrattuna Donbassin alueella toimiviin ukrainalaisjoukkoihin. Toisin sanoen, kyseessä voi olla hyökkäys, jonka tavoite on paljonkin separatistialueiden rajojen ulkopuolella.
On myös olemassa perusteita olettaa, että Ukrainan oma tilanne ja asioiden kulku ”kotirintamalla” on sellainen, että Ukraina ei kykene toteuttamaan vastahyökkäystä, eikä välttämättä edes puolustautumaan menestyksekkäästi. Tästä kielivät esimerkiksi ongelmat uusien sotilasjoukkojen mobilisoimisessa, sekä eräiden maan eliittiin kuuluvien toimijoiden kehotukset etsiä neuvotteluratkaisuja separatistialueiden kanssa.
Samaan aikaan konfliktin toinen epäsuora osallistuja, eli Yhdysvallat, on kertonut avoimesti aikeistaan aloittaa asetoimitukset Ukrainaan - tehdä siis käytännössä sitä, mistä se on jo pitkään syyttänyt Venäjää. On vaikea sanoa, onnistutaanko esimerkiksi panssaritorjuntakalustolla kääntämään sodan kulku, mutta asetoimitukset vahvistaisivat kiistatta Washingtonin roolia kierroksia kasvattavassa konfliktissa.
Siinä tapauksessa mikään ei enää estäisi propagandisteja nimittämästä tapahtumia Yhdysvaltain ja Venäjän väliseksi sodaksi – tässä vaiheessa tosin vielä Ukrainan maaperällä.
”Vielä” on tässä avainsana. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat alkoivat käydä keskenään ”sijaissotia” heti rautaesiripun laskeuduttua toisen maailmansodan jälkeen. Tosin ei Euroopassa, vaan mm. Koreassa, Afganistanissa, Vietnamissa ja Nicaraguassa. Mutta Ukraina ei ole Nicaragua – Ukrainalla on yhteinen raja EU:n kanssa.
EU on jo ottanut kantaakseen vastuuta Ukrainan politiikasta ja taloudesta, mutta täyttä halua sponsoroida valtiota ei ole Berliinissä eikä Pariisissakaan. Ukraina on suuren pölynimurin tavoin imenyt finanssiapua lännestä, mutta ainakaan tässä vaiheessa, niin kauan kun käydään sotaa, ei finanssiavun vaikutuksia voida nähdä. Tämän lisäksi, kun otetaan huomioon sotaisa retoriikka, joita eräät EU:n jäsenmaat, erityisesti Baltian maat ja Puola esittävät, on olemassa todellinen riski siitä, että konfliktiin astuvat aktiivisemmin mukaan myös EU ja Nato.
Merkelin ja Hollanden tarjoama ratkaisu ei ole julkisesti tiedossa. Erään version mukaan ratkaisuehdotus olisi muovailtu joistain Putinin aiemmista ehdotuksista, joissa Donbassin alueelle tarjotaan merkittävää autonomiaa osana Ukrainaa. Erään toisen version mukaan Merkel ja Hollande olisivat esittäneet jonkinlaista laajennettua versiota Minskin sopimuksesta.
Moskovan argumentit ovat puolestaan olleet mahdollisesti voimapoliittisia. Tähän eurooppalaisjohtajat ovat antaneet ymmärtää tukevansa Yhdysvaltoja Venäjän taloudellisen eristämisen jatkamisessa aina Iranin, tai Saddam Husseinin aikojen Irakin skenaarioiden mukaisesti.
Mitä aloitteita Kiovalle tapaamisen jälkeen voidaan tarjota? On todennäköistä - ja ainakin siitä kirjoitettiin ennen tapaamista useissa länsijulkaisuissa - että osapuolille tarjotaan ratkaisuksi tunnustaa ne rajat, jotka separatistit saivat tammikuun hyökkäyksen jälkeen. Eli Donetskin lentokenttä kuuluisi separatistialueille, muitta Mariuopolin kaupunki ei. Tähän liittyisi autonimisen aseman antaminen Donbassille ja syksyllä Ukrainan aloittaman alueen taloussaarron purkaminen.
Mikäli Kiova tähän suostuisi, se olisi selkeä voitto Vladimir Putinille. Selvää on myös se, että kaikki osapuolet voivat hyväksyä vain sellaisen ratkaisun, jonka jokainen voisi esittää omana menestyksenään. Jotain myönnytyksiä olisi siis annettava niin Moskovalle kuin myös ”kansantasavalloille”.
Mahdollisesti kyse voisi olla myös kansainvälisen kontrollin asettamisesta niille Ukrainan ja Venäjän välisille raja-alueille, jotka ovat siirtyneet separatistien haltuun. Kiovahan on ilmoittanut virallisesti lukuisia kertoja, että juuri näiden raja-alueiden läpi virtaa sotilaallista apua Venäjältä separatisteille.
Tämän lisäksi uudessa suunnitelmassa voi olla kirjattuna Ukrainan alueellinen yhtenäisyys. Juuri tämä olisi se kohta, joka antaisi Kiovalle mahdollisuuden kertoa diplomaattisesta voitostaan.
Moskovahan on jo lukuisia kertoja toistanut, että se pitää Donbassin aluetta osana Ukrainaa. Tästä tulisi silloin siis myös testi Venäjän vaikutusvallasta separatistialueilla, jotka eivät ole valmiita palaamaan Kiovan vallan alle, olkoonkin että vain julistuksellisesti.
Moskovan kannalta tällainen kehitys voisi sopia hyvin. Tällaisessa rauhansuunnitelmassa Krimin kysymystä ei välttämättä mainittaisi ja se antaisi Venäjälle tulkita tilannetta omaksi hyödyksi: jos suunnitelmaa tukevat EU ja Yhdysvallat, tarkoittaisi se Venäjän kannalta sitä, että kansainvälinen yhteisö sulkee silmänsä siltä että sopimus takaa Ukrainalle separatistialueet, muttei Krimiä.
Jo se, että Krimiä ei suunnitelmassa mainita (ja Moskova varmasti pyrkii poistamaan siitä sellaiset maininnat), pelaa objektiivisesti tarkastellen Moskovan pussiin.
Ja lopulta viime päivien tärkeimpään kysymykseen, eli mahdollisuuteen YK:n rauhanturvajoukkojen läsnäoloon Donbassissa, jota Venäjän ulkopoliittinen johtokin on väläytellyt. Mikäli tällaisesta mahdollisuudesta sovitaan, niin toisaalta siitä tulee reaalinen askel kohti aseellisen toiminnan lopettamista, mutta toisaalta - kuten monet aiemman kansainväliset konfliktit ovat osoittaneet - se tekisi käytännössä vaikeaksi separatistialueiden integraation osaksi Ukrainaa ainakin näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Rauhanturvaajat voivat estää vihanpidon laajenemisen, mutta heidän tuomansa rauha on melkein aina laiha.
Niin tai näin – Eurooppa siirtyi perjantaina askeleen syrjään suursodan vaaralliselta kynnykseltä. Ainakin vähintään kahdeksi vuorokaudeksi, eli siihen saakka kun rauhansuunnitelman ovat ehtineet käsitellä Petro Poroshenko ja Barack Obama. Merkel matkustaa Washingtoniin maanantaina.
Lyhyt hengähdystauko antaa taas tilaa pohtia kysymystä siitä, miten maailma ylipäätään päätyi tällaiseen tilanteeseen. Ja mikäli Merkelin ja Hollanden ”välittäjädiplomatia” osoittautuu onnistuneeksi, korostaa se jälleen kerran instituutioihin perustuvan järjestelmän tehottomuutta kansainvälisissä suhteissa. Kaikkein vakavimmissa tilanteissa ongelmia on ratkaistava järjestelmän ulkopuolella. Uusi Jaltan konferenssi saattaisi siis olla paikallaan.
Alkuperäinen teksti: Gazeta.ru