Politiikantutkija George Friedman johtaa yhdysvaltalaista yksityistä Stratfor-tiedustelulaitosta, jota kutsutaan myös nimellä ”The Shadow CIA”, eli Varjo-CIA. Venäläinen talouslehti Kommersant haastatteli Friedmania Moskovassa ja kyseli häneltä Venäjän ja Yhdysvaltain intresseistä Ukrainassa.
Analyyseissänne kirjoitetatte usein Euroopan fragmentoitumisesta. Miten se näkyy?
— Kylmän sodan aikana Euroopan sisäiset rajat olivat muuttumattomat. Oli olemassa ymmärrys siitä, että jos niitä aletaan muuttaa, se johtaa epävakauteen. Heti kun kylmä sota loppui, alkoi Jugoslavian rajojen siirtely ja myöhemmin rajat muuttuivat myös Kaukasuksella. Vasta vähän aikaa sitten 45 % skotlantilaisista äänesti itsenäisyyden puolesta. Itsenäisyyttä ajaa myös Katalonia.
Tätä taustaa vasten en pidä Ukrainan tilannetta (kun osa Ukrainasta pyrkii lähentymään EU:ta ja toinen Venäjää) mitenkään ainutlaatuisena. Ukrainan tilanne sopii tähän keskustapakoiseen tendenssiin, jota me olemme Euroopassa jo jonkin aikaa seuranneet. Vielä vähän aikaa sitten me oletimme, että brittiläis-skotlantilainen kysymys olisi ratkaistu jo 300 vuotta sitten, mutta taas se nousee pinnalle kaikessa terävyydessään. Toisin sanoen: Ukrainan kriisi liittyy Venäjään, mutta ei pelkästään siihen. Se liittyy myös Euroopassa tapahtuviin prosesseihin ja kriisiin siellä.
Eurooppalaispoliitikot sanovat, että Venäjän toimen Ukrainan suunnassa luovat epävakautta Eurooppaan.
— Eurooppalaiset kutsuvat ylpeinä omaksi ”ainutlaatuiseksi piirteekseen” sitä, että he olisivat muka välttyneet sodilta ja että he olisivat jo puoli vuosisataa eläneet vakaasti ja kukoistaen. Ennen 1990-lukua, Eurooppa oli kuitenkin käytännössä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain miehittämä. Sen jälkeen tulivat Jugoslavian sota ja Kaukasuksen tapahtumat. Euroopan manner ei todellisuudessa ole koskaan ollut aidosti rauhan tyyssija.
Mutta Yhdysvaltain ja EU:n johto perustelee tiukkaa politiikkaansa Venäjää vastaan sillä, että Venäjä, liittäessään itseensä Krimin, on ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen muuttanut voimaa käyttäen rajoja.
— Amerikkalaiset tietävät, että se on roskaa. Ensimmäistä kertaa rajoja muutettiin voimankäytöllä Jugoslaviassa. Kosovo oli vain tuon prosessin kulminaatio. Yhdysvallat on suoraan sekaantunut molempiin tapauksiin.
Mitkä ovat Yhdysvaltain politiikan päämäärät Ukrainan suunnalla?
— Amerikkalaisilla on viimeisten sadan vuoden ajan ollut varsin johdonmukainen ulkopolitiikka, jonka tärkein tavoite on estää mitä tahansa valtiota saamasta liikaa vaikutusvaltaa Euroopassa. Ensin Yhdysvallat pyrki estämään Saksaa dominoimasta Eurooppaa ja sen jälkeen he asettuivat Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua vastaan.
Politiikan ydin on seuraava: pyritään mahdollisimman pitkälle tukemaan voimatasapainoa Euroopassa auttamalla kaikkein heikoimpia osapuolia. Mikäli voimatasapaino alkaa järkkyä, tilanteeseen puututaan viime hetkillä. Yhdysvallat sekaantui ensimmäiseen maailmansotaan vasta Nikolai II:n vallasta syöksemisen jälkeen ja sekaantumisella haluttiin estää Saksan vahvistuminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat avasi toisen rintamansa vasta hyvin myöhään (heinäkuussa 1944) sen jälkeen kun kävi ilmi, että venäläiset alkoivat saada Saksasta yliottetta. Kaikkein vaarallisimpana Yhdysvalloissa pidettiin mahdollista Venäjän ja Saksan liittoa. Se olisi ollut saksalaisten teknologioiden ja pääoman, ja venäläisten luonnonvarojen ja ihmisresurssien liitto.
Ketä Yhdysvallat pyrkii teidän näkemyksenne mukaan tällä hetkellä pidättelemään?
— Tällä hetkellä he pyrkivät pidättelemään useitakin potentiaalisia alueellisia hegemonioita: Serbiaa, Irania ja Irakia. Tässä toiminnassaan Yhdysvaltain johto toteuttaa ”iskuja”, joilla pyritään viemään huomiota toisaalle. Esimerkiksi: kun vihollinen on vahvoilla ja lähellä voittoa, häntä isketään kylkeen ja horjutetaan hänen tasapainoaan. Yhdysvallat ei pyri ”voittaman” Serbiaa, Irania tai Irakia, mutta amerikkalaisten pitää synnyttää siellä kaaosta, jotta nämä eivät pääisisi vahvistumaan liikaa.
Minkälaista taktiikkaa Yhdysvallat käyttää Venäjää kohtaan?
— Euroopan hajautuminen johtaa NATO:n heikkenemiseen. Eurooppalaisilla valtioillahan ei käytännössä ole armeijoita. Natossa Yhdysvallat on ainoa sotilaallisesti vahva valtio. Euroopan heikennyttyä, Venäjän suhteellinen voima alkoi kasvaa merkittävästi.
Venäjän strateginen pyrkimys on muodostaa mahdollisimman syvä puskurivyöhyke länsirajalleen. Siksi Venäjä on aina suhtautunut erityisellä tavalla Valko-Venäjään, Ukrainaan, Baltian maihin ja muihin Itä-Euroopan maihin. Niillä on suuri merkitys Venäjän kansalliselle turvallisuudelle.
Vielä tämän vuoden alussa Ukrainassa oli lievästi Venäjä-myönteinen, mutta vahvasti horjuva hallitus. Moskovan kannalta tilanne oli suotuisa, sillä Venäjä ei halua kontrolloida kokonaan Ukrainaa tai valloittaa sitä – sille riittää, että Ukraina ei liity Natoon tai Euroopan Unioniin. Venäjä ei voi hyväksyä tilannetta, jossa läntiset asevoimat olisivat sijoittuneet sadan kilometrin päähän Kurskista tai Voronezhista.
Yhdysvallat puolestaan oli kiinnostunut muodostamaan Ukrainaan länsimyönteisen hallituksen. Siellä oltiin varmoja siitä, että Venäjä oli vahvistumassa ja pyrittiinsiksi estämään Venäjää sementoimasta asemiaan entisen Neuvostoliiton alueella. Länsimyönteisten voimien menestys olisi auttanut Venäjän vaikutusvallan laajenemisen pidättelemisessä.
Venäjä kutsuu vuoden alun tapahtumia Yhdysvaltain organisoimaksi vallankaappaukseksi. Kyseessä tosiaan oli historian peittelemättömin vallankaappaus.
Tarkoitatteko 21. helmikuun sopimuksen purkua ja Maidanin tapahtumia?
— Kaikkia niitä. Yhdysvallat tuki aktiivisesti länsimyönteisiä ryhmittymiä Ukrainassa muun muassa rahallisesti ja Venäjän tiedustelupalveluilta nämä tapahtumat jäivät kokonaan huomaamatta. Ne eivät tajunneet mitä tapahtui. Ja sitten kun ne sen tajusivat, ne eivät osanneet toteuttaa toimenpiteitä tilanteen vakauttamiseksi. Myöhemmin ne tulkitsivat väärin myös Itä-Ukrainan mielialoja.
Onko Ukrainan kriisi siis Venäjän ja Yhdysvaltain vastakkainasettelun tulos?
— Meillä on tässä tilanteessa kaksi valtiota. Yksi valtio haluaa, että Ukraina olisi neutraali. Toinen haluaa, että Ukraina olisi osa Venäjän valtapyrkimyksiä rajoittavaa rintamalinjaa. Ei voi sanoa, että kumpikaan osapuolista olisi väärässä: molemmat toimivat omien kansallisten intressiensä lähtökohdista. Nämä intressit ovat yksinkertaisesti vastakkaisia toistensa kanssa.
Kuten jo aiemmin sanoin, amerikkalaisten kannalta on tärkeää, ettei Eurooppaan synny hegemonioita. Viime aikoina he ovat alkaneet hermoilla Venäjän kasvavasta potentiaalista ja sen pyrkimyksistä. Venäjä puolestaan on alkanut siirtyä puolustuksellisesta politiikasta, jota se noudatti vuodesta 1992 alkaen, kohti vaikutuspiirinsä palauttamista.
Mitkä Venäjän toimet saivat Yhdysvallat varpailleen?
— Venäjä alkoi ottaa eräitä askelia, joita Yhdysvalloissa ei hyväksytty. Se otti niitä ennen kaikkea Syyriassa, jossa venäläiset osoittivat amerikkalaisille, että he kykenevät vaikuttamaan Lähi-Idässä tapahtuviin prosesseihin. Yhdysvalloilla on sillä alueella tarpeeksi ongelmia ilman venäläisiäkin.
Venäläiset sekaantuivat Lähi-Idän prosesseihin siksi, että he laskelmoivat saavansa siitä instrumentin, jolla he voisivat vaikuttaa Yhdysvaltain politiikkaan muilla alueilla. Laskelma oli väärä. Yhdysvallat tulkitsi toimet niin, että Venäjä pyrkii aiheuttamaan Yhdysvalloille ongelmia. Juuri tästä kontekstista pitäisi tarkastella myös Ukrainan tapahtumia. Venäläiset eivät ilmeisesti osanneet ottaa huomioon sitä, miten vakavasti USA reagoi heidän toimiinsa tai sitä, että Yhdysvalloilta löytyy vastakeinoja. Siinä tilanteessa Yhdysvallat katsoi Venäjän suuntaan ja totesi, että tällä hetkellä Venäjä haluaa kaikkein vähiten Ukrainan epävakautta.
Onko teidän näkemyksenne mukaan Ukrainan tilanne siis kosto Venäjän toimista Syyriassa?
— Ei, ei se ollut kosto. Venäläiset sekaantuivat Syyrian prosessiin samaan aikaan, kun Yhdysvallat ratkoi ongelmia Irakissa ja neuvotteli Iranissa. Washingtonissa syntyi kuvitelma, että venäläiset pyrkivät horjuttamaan Yhdysvaltain muutenkin horjuvaa asemaa Lähi-Idässä – alueella, joka on Yhdysvaltain kannalta avainasemassa.
Washingtonissa oli tämän osalta kaksi näkökulmaa: joko venäläiset kokeilevat onneaan, tai sitten ne ovat löytäneet Yhdysvaltain heikon kohdan ja pyrkivät käyttämään sitä hyväkseen. En sano, että Venäjän sekaantuminen Syyrian konfliktiin olisi ollut syynä Ukrainan kriisiin – se olisi kärjistettyä. Mutta tämä sekaantuminen johti siihen, että monet Washingtonissa päättivät, että venäläiset muodostavat nyt ongelman. Mitä tällaisessa tapauksessa pitäisi tehdä? Pitää olla menemättä heidän kanssaan vastakkainasetteluun Lähi-Idässä - on parempi kääntää heidän huomionsa muuhun ongelmaan jollain muulla alueella.
Minä tietysti yksinkertaistan nyt hieman – todellisuudessa kaikki on huomattavasti monimutkaisempaa, mutta syy-seuraussuhde on tämä. Loppupelissä perusajatus on se, että Yhdysvaltain strategisissa intresseissä on estää Venäjän hegemonia. Venäjän intresseissä on puolestaan olla päästämättä Yhdysvaltoja rajoilleen.
Missä on teidän näkökulmastanne Yhdysvaltain asettamien pakotteiden merkitys? Venäjän vallanpitäjät sanovat, että Yhdysvallat pyrkii toimillaan vaihtamaan Venäjän poliittisen johdon.
— Pakotteiden merkitys on siinä, että Yhdysvallat pyrkii mahdollisimman pienellä hinnalla itselleen ja hieman suuremmalla hinnalla EU:lle aiheuttamaan ongelmia Venäjälle, jotta se taipuisi Yhdysvaltain vaatimusten edessä.
Pakotteet osoittavat Yhdysvaltain voiman. Yhdysvallat käyttää pakotteita mielellään sellaisia maita vastaan, joille se ei muutoin kykene riittävästi vastaamaan. Samalla se on mahdollisuus ”korjailla eurooppalaisten rivejä”. En usko, että Yhdysvaltain tärkein tavoite on Venäjän poliittisen johdon vaihtaminen. Tärkein tehtävä on rajoittaa Venäjän johdon toiminta-aluetta, minkä olemme nyt nähneetkin. Tässä oli vaikutusta myös ruplan heikkenemisellä, Venäjän talouden taantumisella ja öljyn maailmanmarkkinahintojen laskulla.
Venäjällä monet sanovat, että Yhdysvallat ja Persianlahden maat sopivat yhdessä öljyn maailmanmarkkinahinnan alentamisesta.
— Vastoinkäymisiä on aina helpointa selittää jonkun muun tarkoitushakuisilla toimilla. Onhan olemassa paljon maita, esimerkiksi Kiina, Intia ja Brasilia, jotka ovat kertoneet talouskasvunsa hidastumisesta. Euroopassakin on jo nollakasvua. Samaan aikaan nyt on meneillään öljyntuotannon vallankumous ja öljyesiintymien määrä on kasvussa.
Öljyn hintojen lasku oli väistämätöntä. Mitä muuta te odotitte? Rakensitte oman talousstrategianne korkeiden energianhintojen ja energianviennin varaan ja se teki teistä riippuvaisen. Viimeisen 10-15 vuotta teidän olisi pitänyt käyttää energianviennistä saatavia tuloja talouden monipuolistamiseen, mutta hallituksenne ei sitä tehnyt.
Onko seuraavien Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen odotettavissa lämpenemistä Venäjän ja Yhdysvaltain suhteissa?
—Yhdysvaltain ulkopolitiikka käsitetään Venäjällä virheellisesti liian henkilökeskeiseksi. Yhdysvalloissa presidentti on vain yksi vallan instituutioista, eikä hän ole kaikkivoipa. Obama on samalla tavalla rajoitettu toimissaan kuin hänen edeltäjänsäkin. Mikäli Lähi-Idässä esimerkiksi sellaiset ryhmittymät kuin ISIS keräävät nopeaan tahtiin voimia, ei sillä ole merkitystä, onko presidentti demokraatti vai republikaani – hänen on joka tapauksessa vastattava iskemällä näitä voimia vastaan.
Yksikään amerikkalainen presidentti ei voi olla reagoimatta, mikäli Venäjän vaikutusvalta kasvaa. Venäjän toimet Lähi-Idässä tai esimerkiksi turvapaikan myöntäminen Edward Snowdenille koettiin Yhdysvalloissa heidän intressiensä vastaisina. Kuka tahansa Yhdysvaltain presidentti olisi ollut velvollinen vastaamaan siihen. Kirjoitin jo kolme vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani, että välittömästi sen jälkeen kun Venäjä alkaa palauttaa voimiaan, Ukrainassa tulee tapahtumaan kriisi. Se oli aivan ilmeistä.
Kuinka realistisena pidätte Venäjän lähentymistä Kiinaan?
— Kiinalla itselläänkin on monia ongelmia. Talouskasvu hidastuu, inflaatio ja työttömyysaste ovat korkeita. Pekingiltä ei kannata odotella lahjoja. Maakaasuputken rakentaminen Kiinaan, joka tulee maksamaan Venäjälle merkittäviä summia, tuskin vaikuttaa huomattavasti Venäjän talouteen.
Miten näette tilanteen kehittymisen Ukrainassa?
— Venäjä ei tule tekemään kompromisseja Krimistä, se on selvä. Uskon, että Venäjä tulee kohtaamaan vielä vakavia ongelmia niemimaan ylläpitämisessä. Tämän lisäksi Moskova ei voi luopua monista vaatimuksistaan Ukrainan suhteen. Se ei voi hyväksyä sitä, että Ukrainaan tulisi länsimaisia aseistettuja joukkoja. Se olisi Moskovan painajainen ja tällainen mahdollisuus kaventaa sen poliittista liikkumatilaa.
Yhdysvaltain täytyy tehdä strateginen ratkaisu – ei nyt, mutta tulevaisuudessa: Se joko jatkaa entistä näkyvämmin sekaantumistaan Ukrainaan - mikä on ongelmallista - tai sitten sen on rakennettava uusi allianssi joko Naton sisällä tai sen ulkopuolella Puolan, Romanian, Baltian maiden ja esimerkiksi Turkin kanssa. Tämä on jo tapahtumassa, tosin hitaasti. Tällaista ”hygieniavyöhykettä” Venäjä ei tule hyväksymään. Yhdysvalloille ei ole tärkeintä kontrolloida Venäjää – sille on tärkeämpää, ettei Venäjä kontrolloi Ukrainaa.
Paljon tulee riippumaan Kiovasta. Sen johto on Ukrainan heikko kohta. Mikäli maan johto pirstaloituu, mitä kumma kyllä tässä vaiheessa ei ole tapahtunut, Venäjä tulee käyttämään tilaisuuden hyväkseen.
Tärkein kysymys on kuitenkin siinä, selviääkö itse Venäjä? Se on joutunut nyt kohtaamaan useita sellaisia haasteita, jotka johtivat Neuvostoliiton kajoamiseen: esimerkiksi toimivan logistisen järjestelmän puuttuminen ja Kaukasuksen ja Kauko-Idän alueiden varauksellinen suhtautuminen Moskovaan. Merkittävin tekijä on kuitenkin talous, joka toimii vain silloin, kun energian maailmanmarkkinahinnat ovat korkealla. Teillä on nyt vain yksi myytävä tuote ja siitä on maailmanmarkkinoilla ylitarjontaa.
Alkuperäinen teksti: Kommersant
